*

Touko Kiven US-blogi Käännösjuttuja

Kooste vuoden 1980 USA:n presidentinvaalien tapahtumista

1976 Yhdysvaltain äänestäneet kansalaiset olivat valinneet presidentiksi demokraattien James (lempinimi "Jimmy") Carterin. 1977 virkakautensa aloittaneen Carterin kausi oli täynnä taloudellisia ongelmia ja Yhdysvaltojen ulkopoliittisia nöyryytyksiä. Vuoden 1979 loppuun mennessä työttömyys oli noussut sikäläisittäin korkealle ja krooninen korkea inflaatio vaivasi maata. Marraskuun 4. päivänä 1979 Iranin islamilaisen vallankumouksen seurauksena iranilaiset kidnappasivat 52 USA:n kansalaista USA:n Iranin suurlähetystöstä. Carterin mahdollisuuksia uudelleenvalintaan pidettiin heikkoina, ja niin demokraattien ehdokas presidentiksi kuin republikaanien vastaehdokaskin olivat kysymysmerkkeinä loppuvuodesta 1979. Presidentti Carterin kannatusprosentti (sikäläisittäin "approval rating", tarkalleen ottaen tässä perinteisessä yhdysvaltalaisessa kyselyssä kysytään vastaajilta 'Kannatatko presidenttimme toimintaa'?) gallup-kyselyissä vuoden 1979 kesäkuussa oli 28%.

 

Demokraattien esivaalit
Loppuvuonna 1979 media oletti laajalti vuosina 1960-1963 presidenttinä toimineen John Kennedyn veljen Edward Kennedyn voittavan James Carterin demokraattien esivaaleissa jotka järjestettiin vuoden 1980 alussa. Läpi maan suorana lähetetyssa CBS-televisiokanavan TV-haastattelussa 4. marraskuuta 1979 toimittaja kysyi Kennedylta "Miksi haluaisit olla maamme presidentti?" (linkki: https://). Suorassa TV-haastattelussa Kennedy töppäsi pahasti jääden selittelemään ympäripyöreyksiä selkeän vastauksen antamisen sijaan. Gallup-kyselyt joissa vertailtiin Carterin ja Kennedyn menestystä 1979 tasaantuivat ehdokkaiden välillä, Kennedyn %-osuus laski selkeästi tämän TV-haastattelun jälkeen. Tästä huolimatta Kennedy ilmoittautui virallisesti Carterin haastajaksi esivaalikisassa marraskuussa 1979. Toinen huomattava haastaja oli Kalifornian osavaltion silloinen kuvernööri Jerry Brown.

Tammikuun 21. päivänä järjestetyissä ensimmäisissä esivaaleissa, Iowan osavaltion esivaaleissa, Carter sai 59% äänistä ja Kennedy 31%. Helmikuun 10. päivänä järjestetyissä Mainen esivaaleissa Carter sai 43% äänistä ja Kennedy 40%. New Hampshiressa 26. helmikuuta Carter sai 47% äänistä ja Kennedy 37%. Kennedy voitti mm. Massachusettsin (kotiosavaltionsa), New Yorkin, Pennsylvanian ja Kalifornian esivaalit, mutta varsinkin ensimmäisissä esivaaleissa hän hävisi Carterille, joskus niukasti ja joskus vähemmän niukasti. Kesän lähestyessä ja esivaalikauden loppuessa Kennedy menestyi paremmin kun maan väestö alkoi suhtautua lisääntyneen kriittisesti Carterin poliittista toimintaa kohtaan.

Esivaalien loppuessa istuva presidentti Carter oli saanut 51,1% kaikista annetuista äänistä ja päähaastaja Kennedy 37,6%. Brown jäi 2,9%:n. Demokraattien vaalikokouksessa New Yorkin kaupungissa 11.-14. elokuuta 1980 istuva presidentti James Carter valittiin virallisesti demokraattien presidenttiehdokaaksi 2 123 kokousedustajan äänellä (64% edustajien äänistä). Carterin varapresidenttiehdokaspariksi valittiin uudelleen Walter Mondale Minnesotasta.

 

Republikaanien esivaalit
1976 Kalifornian entinen kuvernööri (1967-1975), entinen näyttelijä ja ammattiyhdistysjohtaja Ronald Reagan oli lähellä voittaa silloin presidenttinä toimineen Gerald Fordin republikaanien esivaaleissa, mutta hävisi. Ennen republikaanien esivaaleja valtaosa mediaa oletti Reaganin voittavan selvästi ne.

Reagan oli 1940-luvulla USA:n kriteereillä melko vasemmistolainen demokraatti, mutta oli liukunut 1950-luvulla ja 1960-luvulla merkittävästi oikealla, varsinkin taloudellisissa näkökulmissaan. 1964 hän otti kantaa politiikassa merkittävästi sikälaisessa ilmapiirissä varsin oikeistolaisten näkökantojen puolesta (esimerkiksi vastusti liittovaltion rahoittamaa varsin suosittua työllistämisprojektia Tennessee Valley Authoritya eli TVA:ta) ja vuodesta 1964 lähtien kansallinen media oli myös Yhdysvalloissa varoitellut suurta yleisöä Reaganin oikeistolaisuudesta, jonka median eliitti näki liiallisena ja jopa äärioikeistomaisena. Toimittajien parissa eli yleisenä käsitys sekä Reaganin Kalifornian kuvernööriysvaaleissa 1966 että presidentinvaalien 1980 alla että Reagan oli merkittävästi liian oikealla USA:n äänioikeutettujen kansalaisten silmissä. Tästä huolimatta Reagan nähtiin suosikkina republikaanien esivaaleissa, vaikka varsinaiset vaalit hänen oletettiin selkein luvuin häviävän.
Reaganin haastajia olivat entinen USA:n keskustiedustelupalvelu CIA:n johtaja George H.W. Bush (George W. Bushin isä), edustajainhuoneen (eli USA:ssa parlamentin alahuone) edustaja Illinoisin osavaltiosta John Anderson, Tennesseen osavaltion senaattori (Senaatti on siis USA:ssa parlamentin ylähuone) Howard Baker ja päälle kymmenen vuotta aiemmin Teksasin osavaltion kuvernöörinä työskennellyt entinen demokraatti John Connally. Muitakin haastajia toki oli, mutta näillä spekuloitiin aikanaan.

Jymy-yllätys koettiin ensimmäisissä esivaaleissa Iowassa kun George H.W. Bush voitti 21. tammikuuta 1980 Ronald Reaganin. Bush sai 32% äänistä kun Reagan sai 30%. Baker sai 15%, Connally 9%, Anderson 4%. Jälkikäteen on tulkittu, että Reagan oli Iowan kampanjoinnissaan liian passiivinen, Bush kun tyrkytti itseään joka tilaisuuten reippaasti ennen vaaleja ja esiintyi laajalti iowalaisten äänestäjien edessä. Seuraavissa esivaaleissa Puerto Ricon alueella (ei ollut virallisesti osavaltio silloin, eikä ole edelleenkään) Bush voitti 60 %:n ääniosuudella Reaganin boikotoidessa koko alueen esivaaleja periaatteellisista syistään -- Reagan ei halunnut, että alueella joka virallisesti oli osavaltio vaikutettiin kansallisten presidentinvaalien tulokseen.
Ensimmäisten kahden esivaalin jälkeen Nashua Telegraph, newhampshirelainen sanomalehti tarjoutui järjestämään vaaliväittelyn pelkästään Reaganin ja Bushin välille New Hampshiressa. Reaganilla oli reippaasti vaalibudjettia, joten hän tarjoutui järjestämään vaalibudjetinsa rahoilla tilaisuuden, ja tähän tarjoukseen sanomalehti myöntyi.

Ennen tätä vaaliväittelyä Bush eli käsityksessä että väittely olisi vain hänen ja Reaganin välillä, joka hyödyttäisi näitä molempia kahta. Reagan oli kuitenkin kutsunut paikalle muutkin päähaastajat Bushin lisäksi reiluuden nimissä. Kun Bush saapui vaaliväittelyyn, hän oli ensin hämillään ja sitten suorassa TV-lähetyksessä ei suostunut osallistumaan lavalla ollessaan väittelyyn. Bush epäröi tällöin lavan vieressä. Reaganin mikrofonin ollessa päällä hän otti tilannetta haltuunsa aloittamalla selittämään päätöstä päästää kaikki päähaastajat väittelyyn. Tällöin sanomalehdistön edustaja, toimittaja Jon Breene alkoi esittämään auktoriteettia ja käski äänimiestä useaan otteeseen katkaisemaan Reaganin mikin. Reagan huudahti mikkiinsä "minä maksan tästä mikistä, herra Green!".

Tämä tositarina tähänkin kirjoitukseeni sitten sisällytetään, koska sen hetken väitetään jenkkimedian ammattiselittäjien toimesta jälkikäteen ratkaisseen tämän kahden henkilön taiston käännöksen Reaganin eduksi. Reagan kieltämättä lavalla ollessaan demonstroi sekä diplomaattisuutta selittäessään päätöstä että päättäväisyyttä huudahtaessaan maksavansa tilaisuudesta itse (linkki: https://), mutta kenpä tietää. Eivät äänestäjät ainakaan minun mielestäni ole mitään yksinkertaisuuksia joiden pään helpot photo opportunitiesit ja dramaattiset TV-temput kääntävät. Enemmän voi vaikuttaa se että poikkeuksellisena osavaltiona Iowa on perinteisesti ollut esivaaliosavaltio, jossa paikallisiin tekee parhaan vaikutuksen se ehdokas joka tapaa heitä henkilökohtaisesti, juuri kuten Bush teki Reaganin kuluttaessa Iowassa vähemmän aikaa.

Oli miten oli, Iowan ja Puerto Ricon jälkeen esivaalikampanjassa tapahtui käännös Reaganin suuntaan. New Hampshiressa Reagan sai 50% äänistä (Bush 23%), seuraavassa Massachusettsissa Reagan 29% (Bush 31%), republikaaneille merkittävistä osavaltioista Teksasissa Reaganilla ääniosuus oli 53% (Bushilla tässä asuinosavaltiossaan taas 46%) ja Kaliforniassa Reaganilla ääniosuus 80% (Bushilla 5%). USA:n etelävaltioissa Reaganin kannatus Bushiin nähden oli korostuneen vahvaa.

Esivaaleissa voi jälkikäteen nähdä hupia juuri John Connallyn kampanjassa. Mies kulutti päälle 10 miljoonaa sen ajan dollaria ja sai tällä rahalla taakseen vain yhden kokousedustajan 2 258:sta.

Esivaalien loppuessa Reagan oli saanut 59,8% kaikista annetuista äänistä ja päähaastaja 23,8%. Muista haastajista mainittakoon Anderson joka sai 12,2%. Republikaanien vaalikokouksessa Detroitin kaupungissa heinäkuun 14.-17. Reagan sai virallisessa äänestyksessä 1 939 valitsijamiesääntä 2 258:sta. Reagan valitsi itse varapresidenttiehdokasparikseen päähaastajansa George H. W. Bushin harkittuaan sisäpiiritietojen mukaan ensin entistä presidenttiä Gerald Fordia.


Anderson ilmoittautuu ehdokkaaksi

Republikaanien esivaaleissa turpiinsa saanut John Anderson, parlamentin alahuoneen eli USA:n edustajainhuoneen jäsen Illinoisin osavaltiosta, ilmoitti hävittyään esivaalit pyrkivänsä itsenäisenä ehdokkaana presidentiksi.

 

'Vahva cowboy ja sapelinkalistelija' Reagan vastaan 'hippien puolustelija ja pasifisti' Carter -- niinkö?
Nykyään minun sukupolveni -- 1980-luvulla syntyneet on tottunut tarinaan jossa vahvaa oikeistoaaltoa edustava Reagan murskasi selkeästi 1980 vaaleissa aivan liian vasemmistolaisen Carterin. Tämä nyt ei ole oikein koko totuus. Demokraattien sisällä Carter edusti keskustaoikeistolaisuutta ja koko kansan parissa keskustavasemmistolaisuutta, sekä haastajansa Brown että Kennedy olivat talouspolitiikassa selvästi enemmän vasemmalla. Monet liberaalit demokraatit olivat jo ideologisista syistä jo vuonna 1976 tyytymättömiä Carteriin mutta näkivät tämän pienempänä pahana verrattuna republikaaneihin. Etelävaltioiden edustajana Carter ei ollut yhtä selkeästi vasemmalla kuin monet Uuden Englannin ja pohjoisosien demokraattiedustajat senaatissa ja parlamentin alahuoneessa. Rasismin ja rotusyrjinnän vastustajaksi Carter oli ilmoittautunut selkeästi jo ensimmäisen voittamansa kuvernöörikampanjan jälkeen Georgian osavaltiossa.

Reagan oli tarinansa mukaisesti kyllä selkeästi oikeistolaisempi. Kuten jo kirjoitin aiemmin, hän oli 1930-luvulla opiskeluaikoinaan selkeästi vasemmalla niin talouspolitiikassa kuin sisäpolitiikassa. Reaganin vasemmistokauden mursi ensin ulkopolitiikka toisen maailmansodan (1939-1945) jälkeen, hän oli koko elämänsä ajan selkeä kommunismin vastustaja ja yllättyi ikävästi kun näyttelijäntyössään Hollywoodissa joutui eri kolmannen sektorin järjestöissä toimiessaan kohtaamaan kommunismia. Reaganin toisen aviovaimon vaikutuksesta tämän sisäpoliittisiin näkemyksiin on spekuloitu. Tosiasia on, että Reagan lipui 1950-luvun alusta vuoteen 1964 selkeästi oikealle niin talous-, sisä- kuin ulkopoliittisissakin näkemyksissään. Hän suositteli julkisesti presidentiksi vuoden 1952 ja 1956 vaaleissa republikaanien suosittua sotasankaria, keskilinjan kulkijaa Eisenhoweria, 1960 vaaleissa republikaanien keskustaoikeistolaista Nixonia, saavuttaen ehkäpä oikeistolaisimman hetken urallaan suositellessaan laajalti julkisoidussa TV-puheessaan hyvin oikeistolaista Barry Goldwateria 1964 perustellen valintaansa etupäässä talouspoliitiikalla ja kansalaisoikeuksien turvaamisella. Vuoteen 1980 mennessä USA:n oma media ja selkeästi myös suomalainen media näki Reaganin äärioikeistolaiseksi ilman selkeää voiton mahdollisuutta, hyvin paljon samassa hengessä kuin 2016 Trump nähtiin.

Carter nähtiin liberaalivasemmistolaisissa piireissä paitsi ideologisesti liian oikeistolaisena, myös kyvyiltään epäpätevänä. Tätä korosti hyvin pitkään jatkunut Iranin panttivankikriisi, joka ei loppunut vaalien loppuun mennessäkään. Anderson hyötyi tästä näkemyksestä keräten kahden pääpuolueen ulkopuoliseksi ehdokkaaksi järkyttävän paljon kannatusta gallup-kyselyissä -- välillä jopa yli 20% koko maan väestön kannatuksesta kyselyissä. Kahden pääpuolueen ulkopuolinen ehdokas oli viimeksi USA:ssa kyselyissä menestynyt näin hyvin vuonna 1968, kun George Wallacen tarttuviin sloganeihin ja demagogiaan pohjautuva kampanja keräsi protestihengessä yli 20%:n kannatusta kyselyissä.
 

Varsinainen vaalikampanja - Carter vastaan Reagan -- vastaan Anderson

Reagan aloitti republikaanien kansallisen vaalikokouksen jälkeen kampanjansa aika, no sanoisiko, täräyttävästi. Taustatietoa: Osavaltioiden oikeudet eli "states' rights" oli pitkään 1950-luvun alusta 1970-luvun alkuun ollut koodisana etelävaltioiden rotusyrjintää kannattavissa piireissä mustien negatiiviselle syrjinnälle julkisen sektoreiden palveluissa. Reagan ilmoitti syvän etelän osavaltiossa Mississippissä puheessaan "Minä uskon osavaltioiden oikeuksiin" viitaten tämän jälkeen liittovaltion liialliseen kontrolliin ihmisten elämästä jonka hän haluaisi palauttaa takaisin mahdollisimman paikalliselle tasolle. Media pillastui ja ennusti nopeaa kuolemaa koko kampanjalle. Carteria vaivasivat koko kampanjansa alusta loppuun surkeat talousluvut (sikäläisittäin korkea työttömyys ja erittäin korkea inflaatio esimerkiksi), korkea öljyn hinta, takapakit suhteissa Neuvostoliittoon, ja ennen kaikkea panttivangiksi otetut USA:n kansalaiset Iranissa. Kansa pidätteli henkeään panttivankidraaman edetessä olettaen koko ajan sen päättyvän lähiaikoina, tätä hetkeä ei koskaan sitten tullutkaan.

Perinteisesti Yhdysvalloissa on vuodesta 1960 lähtien ollut TV:ssä lähetettyjä vaaliväittelyitä. Istuva presidentti Carter ei näistä ollut innostunut vuoden 1980 vaaleissa, vaikka yleinen käsitys olikin ennen vaaleja että Reagan oli liian oikeistolaisena näyttelijänä huono perehtymään tarkkoihin asiakysymyksiin ja siten huono virallisissa vaaliväittelyissä. Reagan järjesti vaaliväittelyn johoon hän tarjosi oikeutta niin Carterille kuin Andersonillekin tulla -- vain Anderson tuli. Yksityiskohtaisessa väittelyssä pääasiassa talouspolitiikasta molemmat ehdokkaat pärjäsivät minun mielestäni yhtä hyvin, mutta tämän väittelyn jälkeen Andersonin gallup-luvut laskivat. Reaganin kenties oletettiin olevan huono asiakysymyksissä ja äänestäjät ehkäpä yllättyivät kuinka hän osasi keskustella yksityiskohtaisistakin poliittisista ehdotuksista.

Syksyn lopulla Carter saavutti gallup-johdon. Anderson, jonka kannatuspiikki oli ollut alkukesästä, jumittui gallupluvuissaan 5%-15%:n akselille päävaihtoehdon muodostuessa Carterin ja Reaganin välille. Ehdokkaat saivat viimeinkin sovittua vaaliväittelystä kahden kesken, joka järjestettiin lokakuun 28. päivä. Gallup-kyselyssä joka järjestettiin juuri ennen tätä vaaliväittelyä Reagan oli 3%-yksikköä jäljessä oletettujen äänestäjien keskuudessa. Carterin kampanjatiimi odotti että Reagan epäonnistuisi pahasti asiakysymyksiin perehtymisestään tunnetun Carterin vastustajana, joten se viimein suostui vaaliväittelyyn haluten varmistaa Carterin selvän voiton presidentinvaaleissa.

Vaaliväittely jäikin muistettavaksi, vaikka eri syistä kuin Carter oli toivonut. Toimittajan kysyessä kysymyksenä mikä on niiden vaalien tärkein aihe Carter ilmoitti kysyneensä asiaa eräänä päivänä tytärlapseltaan -- vastaus jonka tulkittiin tarkoittavan että Carter konsultoisi pikkutytärtään vakavissa asiakysymyksissä. Eräässä inflaatiota koskevassa kysymyksessä Reagan vastasi Carterille: "Miksi se on inflaatiota tuottavaa kun ihmisten annettaisi pitää omat rahansa ja kuluttaa ne miten he haluavat, mutta se ei ole inflaatiota tuottavaa kun hänen annetaan veroilla viedä ne rahat ja kuluttaa kuten hän haluaa?". Vaaliväittelyn lopussa Reagan loppusanoikseen kysyi yleisöltä: "Onko teillä paremmat oltavat kuin 4 vuotta sitten" (edellisten presidentinvaalien aikaan, James Carterin tullessa valituksi). Dramaattisia hetkiä yli 90 minuutin väittelyssä oli paljonkin, mutta Reagan vaikutti omiin silmiini väittelyn katsottuani murskanneen pahasti Carterin. Reagan oli määrätietoinen, vastasi selkeästi kysymyksiin ja vaikutti rennolta mutta päättäväiseltä. Carter väisteli kysymyksiä, kompasteli sanoissaan ja oli hermostuneen oloinen.

Kenties tätäkin enemmän saattoi vaikuttaa asia, että Reaganilta äänestysyleisö odotti heikompaa esitystä vaaliväittelyssä, kuten väittelyssä Andersoninkin kanssa. USA:n valtavirtamedia oli pitkin vuotta tarjoillut kuvaa tyhmästä Hollywood-näyttelijästä, joka aivottomana pyörittelee sloganeita eikä kykene vakavahenkiseen keskusteluun. Reagania oli mollattu paljon ja media oletti hänen ottavan turpiinsa pahasti lokakuun lopun vaaliväittelyissä. Ehkäpä niin odotti TV-yleisökin, ja yllättyi lopputuloksesta.

Niin tai näin, viikko ennen vaaleja järjestetty väittely vaikutti gallupeissa ja äänestystuloksessa enemmän kuin tämän jälkeen Yhdysvalloissa (tähän vuoteen asti 2017) kansallisissa presidentinvaaleissa vaikuttanut. 2 viikkoa - 2 päivää ennen vaaliväittelyä järjestetyissä gallup-kyselyissä Reagan oli 2%-7% jäljessä Carteria.
Carterin toivomaa Iranin panttivankien vapautus-draamaa ei sitten koskaan ennen vaaleja tullutkaan. Tämä turhautti ja ärsytti kovasti Yhdysvaltain kansalaisia jotka äänestivät marraskuussa.
 

Lopputulos, marraskuun 5. päivän aamuna 1980
Istuva presidentti, demokraattien James Carter (Georgia) ja hänen varapresidenttiehdokkaansa Walter Mondale (Minnesota) saivat 41,0% äänistä, noin 35 miljoonaa ääntä, saaden taakseen 6 osavaltiota ja pääkaupungin Washington D.C.:n näiden 49 valitsijamiesäänellä.

Päähaastaja, republikaanien Ronald Reagan (Kalifornia) ja hänen varapresidenttiehdokkaansa George H.W. Bush (Teksas) saivat 50,7% äänistä, noin 44 miljoonaa ääntä, saaden taakseen 44 osavaltiota näiden 489 valitsijamiesäänellä.

Itsenäinen haastaja, John Anderson (Illinois) ja hänen varapresidenttiehdokkaansa Patrick Lucey (Wisconsin) saivat 6,6% äänistä, noin 6 miljoonaa ääntä, jääden ilman voittoja osavaltioissa ja näin jääden 0 valitsijamiesääneen.

Muut ehdokkaat keräsivät yhteensä noin 1,6% äänistä, noin 1,3 miljoonaa ääntä.

Näillä luvuilla Ronald Wilson Reagan valittiin Yhdysvaltain presidentiksi 4. marraskuuta 1980, aloittaen virallisesti toimikautensa tammikuun 20. päivä 1981.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Reaganilla oli tuon ajan Suomen ilmapiirissä äärimmäisen negatiivinen maine ennen presidentiksi tuloaan. Täällä ei mitenkään uskottu, että sellaista "sotahullua neuvostovastaista" voitaisiin valita USA:n johtoon. Olin itse USA:ssa kesätyössä vuonna 1978 ja olin huomannut, että siellä häntä pidettiin todella varteenotettavana vaihtoehtona. Jotkut tosin arvelivat, että hän ei ehkä ikänsä puolesta enää lähtisi kilpaan. En ollut yllättynyt hänen valinnastaan.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Hieno katsaus vailla yhtään turhaa virkettä!

Juttu vei minunkin ajatukseni vuoteen 1980, jolloin Kekkos-kauden lapsena, silloiseen yya-ilmapiiriin mukautuneena - ja suomalaisena varusmiehenä - tunsin jonkinlaista huolta Reaganin politiikan suhteen.

Noina aikoina ns. rauhanliike oli Euroopassa vahva, ja sehän pelasi nimenomaan Kremlin pussiin. En muista Neuvostoliiton tunkeutumisen Afganistaniinkaan aiheuttaneen lännessä massamielenosoituksia; Suomessa ei tietenkään.

Käyttäjän MauriLindgren kuva
Mauri Lindgren

Rasismin suhteen Trumpin ja Reaganin ero on valovuosi.Seuraava NYT artikkeli on 35 vuoden takaa Reaganin käynnistä Ku Klux Klaanin vainoaman mustan perheen kotona.
www.nytimes.com/1982/05/04/us/victimized-family-vi...

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Ei heitä muutoinkaan voi rinnastaa toisiinsa. Aivan eri kaliiberin miehiä.

Toimituksen poiminnat